Koiran kanssa vaeltamassa Paistunturin erämaassa ja Kuivin reitillä – 4 päivän ruskavaellus

Syksyisestä ruskavaelluksesta on jo tullut itselleni perinne. Tämä oli kolmas kerta, kun suuntaan syskuun alussa Lapin erämaihin ja kansallispuistoihin vaeltamaan. Kahdella edellisellä kerralla olen ollut vaeltamassa kaksin koiran kanssa. Tällä kertaa saimme retkikoira Fantan kanssa seuraa Laurista ja Iris-koirasta.

Seuraavassa jonkinlainen kuvaus siitä, millaisen reissun teimme ja miten muokkasimme vaellusta koirille sopivaksi. Ehkä tästä saa joku toinen myös ideoita siitä, miten reitti sopii koiran kanssa vaeltamiseen. Hyvinhän se sopii, ainakin omat kokemuksemme olivat positiivisia!

Vaellus Kuivin reitillä

Kohteeksi valikoitui Kevo / Paistunturin erämaa ja siellä Kuivin reitti. Olen aiemmin kävellyt Kevon kanjonireitin Laurin kanssa ilman koiria kesällä 2022, ja jo silloin mietin, että tänne olisi päästävä uudestaan syksyllä kokemaan ruskaa. Toisaalta juuri silloin ensimmäisellä käyntikerrallamme Kuivin autiotupa oli pois käytöstä ja siksi en käynyt Kuivin reitillä tuolloin. Nyt kun muutamia syysvaelluksia alkaa olla jo takana, ajattelin, että kyseinen reitti voisi olla ihan sopiva yksin vaellettavaksi.

Kevon reittien hyvät puolet yksinvaeltajalle

• Merkityt reitit eli eksymisen riski on melko olematon (kartta silti mukaan tietenkin)
• Muita vaeltajia reitillä paljon eli jos jotain sattuisi, voisi apua ja tukea saada helpommin kuin ihan poluttomassa erämaassa
• Tupia kohtuullisen paljon, joten suojaa löytyy jos keli yllättäen vaihtuu vaikka lumisateeksi
• Mahdollisuus ympyräreittiin ja hyvä parkkipaikka Sulaojalla, josta lähteä liikkeelle

Lisää tietoa Kevon reiteistä ja palveluista alueella löytyy tietenkin Metsähallituksen luontopalveluiden Luontoon-sivustolta.

Kaksi koiraa ja kaksi vaeltajaa matkalla Kuiville

Vaellus tosiaan vaihtui sittenkin kaksi ihmistä ja kaksi koiraa -kokoonpanoksi, mutta lyhyen suunnitteluajan takia pidettiin kohde samana. Tiedossa oli jo etukäteen, että kohta 10-vuotias Iris-koira ei ehkä ole kaikista reippainta menijää tunturimaastossa, joten valmistauduttiin henkisesti lyhentämään reittiä ja kulkemaan koirien tahtiin. Pääasia oli kuitenkin oleskella luonnossa ja päästä ihailemaan syksyistä tunturimaisemaa.

Päivä 1 – Epäonnistunutta sateen välttelyä

Vaelluksemme starttasi tiistaina 12.9.2023 Sulaojalta, jonne olimme saapuneet yöllä. Sää oli harmaa ja sateinen, ja siitä johtuen vitkastelimme lähdön kanssa iltapäivään klo 14 saakka. Silloin olisi pitänyt säätiedotuksen mukaan loppua sade, mutta eihän se siitä loppunutkaan, vaan saimme jo ensimmäisten kilometrien aikana kaivaa sadevaatetta ja rinkan sadesuojaa esiin.

Missä ruska??

Matkan alussa mieli ei ollut kovin korkealla harmaan sään takia, ei liioin Iris-koiralla (joka näytti keltaisessa sadetakissaan silminnähden surkealta) eikä meillä ihmisillä. Fanta oli meistä ainoita, joka posotti suht tyytyväisenä eteenpäin joukon nenässä. Olin myös itse vähän pettynyt, kun alkutaipaleella olikin jo koivuista pudonneet lehdet ja paras ruska-aika siinä kohtaa mennyt. Tänä vuonna ei ole tainnut olla niin hehkuvaa ruskaa kuin parhaimpia vuosina(?).

Retkemme etapit

• Sulaoja
• Ruktajavri
• Njavgoaivi
• Ahkojoga gamme
• … ja samaa reittiä takaisin

Päivä 2 – Ruktajavri – Njavgoaivi

Olimme ekan yön teltassa Ruktajavrin maisemissa. Onneksi sadekeli loppui juuri sopivasti muutamia kilometrejä ennen Ruktajavria ja tuuli kuivatti pahimmat kosteudet kamppeista. Illalla saatiin ihailla kaunista auringonlaskua.

Ruktajavrilla pääsimme vihdoinkin nukkumaan useamman yön univelkoja pois. Aamulla herääminen venähti sen verran pitkälle, että suurin osa muista telttakunnista oli jo jatkanut matkaa kun kömmimme ulos teltasta.

Apua, koirani söi hiiren

Kenties mieleen jäävin tilanne koko vaelluksella sattui Ruktajavrilta lähtiessä, kun yhtäkkiä polun yli hyppäsi hiiri, ja suuri saalistaja, joka myös Iris-snautserina tunnetaan, nappasi pieneläimen suoraan suuhunsa.

Tapaus yllätti meidät täysin, koska nyt puhutaan samasta koirasta, joka sisälle taloon tulleen hiiren nähdessään pakeni isäntänsä jalkojen taakse piiloon. Uusia puolia paljastui näin vanhemmalla iällä.

Jatkoimme matkaa Njavgoaiville lyhyen 6km verran. Ruktajavri – Njavgoaivi -välillä aloimme vihdoin innostua vaeltamisesta tahmean alun jälkeen. Pääsimme tunturimaisemiin ja se piristi mieltä. Ruskakin alkoi näyttäytyä varsinkin maaruskan muodossa, auringonpilkahdusten värittäessä maata.

Pidimme Njavgoaivilla myöhäisen lounas/päivällistauon ehkä joskus klo 17 maissa ja tarkastimme säätiedotuksen, jonka mukaan koko illan sataisi vettä. Lyhyen palaverin jälkeen totesimme, että on ihan okei vaihtoehto jäädä lämpimään kotaan sadetta pitelemään. Olkoonkin että vaelluspäivästä tuli siten matkallisesti ennätyslyhyt.

Pystytettiin teltta sateen laannuttua Njavgoaivin tuvan piiriin ja käytiin odottelemaan kylmenevää yötä. Seuraavana yönä oli pientä pakkasta ja näin revontulia yöllä huussissa käydessäni.

Päivä 3 – Njavgoaivi – Ahkojoga gamme – Njavgoaivi

Aamu valkeni maan ollessa kuurainen, mutta onneksi pääsimme kotaan lämmittelemään pahimmat kohmeet pois. Tästä alkoikin paremman sään jakso vaelluksen loppuajaksi.

Jatkoimme matkaamista Akujoen kammille päin, ja matkalla tuli vastaan useita vaeltajia. Ihastelimme kaunista ruskaa ja avaria maisemia. Njavgoaivin ja Ahkojoga gammen välinen etappi oli helppokulkuista ja mukavaa tunturimaastoa. Eipä aikaakaan kun olimme jo kammilla lämmittämässä lounasta itsellemme.

Tästä alkoikin pohdinta, jatkaako matkaa vielä Kuiville asti samana päivänä, jäädäkö Akujoelle yöksi vai palataanko takaisin. Meillä oli pelivaraa reissun pituuden suhteen tässä vaiheessa vielä pari päivää, jotta ehtisimme ajaa yhden päivän aikana takaisin etelään loman loputtua. Matkan jatkaminen pidemmälle olisi tarkoittanut, että kahdelle seuraavalle päivälle tulisi (koiran näkökulmasta) melko pitkät 20km päivämatkat takaisin palatessa. Toisaalta päivän vaelluksen päättäminenkään ei vielä innostanut, joten teimme ratkaisun palata samaa reittiä takaisin.

Täten siis seuraavakin yö vietettäisiin Njavgoaivilla. Tällä kertaa nukuimme autiotuvassa, koska nukkumaan mennessä näytti siltä, ettei meidän lisäksemme muita ollut sinne tulossa.

Päivä 4 – Njavgoaivi – Sulaoja

Viimeinen vaelluspäivä talsittiin jälleen kauniissa maisemissa. Lähdettiin sen verran aikaisin aamulla liikkeelle, että kuuraa oli vielä tunturin rinteissä. Säiden kylmenemisen matkamme aikana tunsi selvästi. Alkuviikosta oli vielä hyvin lämmintä öisin, mutta nyt kelit tuntuivat yöpakkasten myötä vihdoin viilenneen ja tuntui ihan oikeasti syksyiseltä.

Kotimatka sujui reippaaseen tahtiin. Pysähdyimme jälleen Ruktajavrilla pienellä evästauolla. Lisäksi nautimme vielä lounasta lähempänä Sulaojan parkkipaikkaa.

Mitä jäi reissusta käteen?

Tämänkertainen ruskavaellus oli jälleen onnistunut, kun tavoitteena oli päästä nauttimaan luonnosta ja nähdä ruskan värejä. Retki ei ollut fyysisesti kovin haastava itselle, kun reitti oli suunniteltu tosi helpoksi koirien näkökulmasta ja varmistellen sitä, että vanhempikin koira pysyy matkassa mukana.

Muutamia oppeja jäi käteen seuraavia vaelluksia ajatellen:

• Kumisaappaat olivat kokeilussa vaelluskenkinä ensimmäistä kertaa ja osoittautuivat hyviksi kengiksi nekin, varsinkin sateisessa säässä ja märässä maastossa.
• Kaasua tuli varattua matkaan pikkuisen liian vähän. Vikat pihaukset kuluivat viimeisellä aterialla. Mukana oli parista patruunasta pohjat ja täysi patruuna, mutten tullut ottaneeksi huomioon, että kylmällä kelillä kaasua kuluu enemmän.
• Koiran kanssa vaeltamiseen Kuivin reitin tämä osuus tuntuisi sopivan hyvin! (Sen sijaan Kevon reitti on ainakin omille koirilleni hieman siinä rajalla, että olisi liian haastava.)

Syksyllä 2023 en sitä tiennytkään, että ruskavaellus saattoi olla viimeisiä vaelluksia uskollisen retkikaverin Fantan kanssa. Seuraavana talvena sillä todettiin sydämen sivuääni, mikä saa harkitsemaan tulevia yhteisiä seikkailuita ja niiden haastavuutta kahteen kertaan. Vielä ei kuitenkaan ole tehty päätöksiä sen suhteen.